Kuva täältä.
Yksi etappi on jälleen ohitettu, nimittäin niskaturvotusultra. Jännitin sitä etukäteen kamalasti, ja pahin jännityksen hetki oli siihen tutkimuspedille asettuminen ja ultrauslaitteiden valmistelu. Vielä siinäkin vaiheessa kun pikkuinen olento ilmestyi kuvaruudulle, olin peloissani. Miksei se liiku? Onneksi pikkuinen heräsi jossakin vaiheessa, ja sain huokaista helpotuksesta. Mieheni oli tällä kertaa ihan rauhallinen, enkä tiedä mistä omakaan paniikkini kumpusi. Olin kuitenkin aika rauhallisin mielin odotellut ultraa, tai ainakin rauhallisemmin kuin sitä ensimmäistä.
Kaikki näytti ultrassa normaalilta, eikä kohonnutta riskiä kromosomipoikkeavuuksiin todettu. Nyt voimme hakea vauvavakuutusta ja alkaa muutenkin orientoitua uuden perheenjäsenen saapumiseen. Lähiperheemme tietävät raskaudesta, samoin läheisimmät ystävämme. Mieheni on tänään kertonut muutamille muillekin ystävilleen, itse en ole jotenkin halunnut. Tuntuu, että raskaudesta kertomalla tästä kaikesta tulee vähemmän yksityistä ja vähemmän henkilökohtaista, yksi kahvipöytäpuheenaihe muiden joukossa.
Ensimmäiset kolme kuukautta ovat nyt takana päin. Pahoinvointi on vähentynyt tasaisesti, samoin rintojen arkuus. Ruoka alkaa taas vähitellen maistua, mikä on erittäin tervetullutta. Kynteni kasvavat todella nopeasti, ja ihokin on alkanut parantua. Olen pystynyt harrastamaan vähän enemmän liikuntaa, vaikka väsymys on varsinkin iltapäivisin aika kovaa.
Kunpa tämä raskausaika kuluisi äkkiä, odotan jo niin kovasti tulevaa.
Birdie 12+6
