Pikkulintu kuoriutui

Pieni lintusemme syntyi 1. maaliskuuta. Hän on suurisilmäinen pieni tyttö, meille täydellinen. Elämä on näiden muutaman viikon aikana kiepsahtanut ylösalaisin, univelka on välillä tuntunut sietämättömältä ja koti on muuttunut ajelehtivien puklurättien mereksi. Olen sekä nauranut että itkenyt enemmän kuin aikoihin – minusta on tullut äiti.

Kiitos kaikille matkaani seuranneille! Toivon teille iloa, onnea, rohkeutta ja siunausta kaikkeen, mitä elämä tuokaan tullessaan.

Raskauden tilinpäätös

Kuva täältä.

Kypsyttelin pitkään ajatusta kirjoituksesta, jossa summaisin yhteen kokemuksiani raskaudesta. Raskauteni on edennyt aivan loppusuoralle, ja seuraavien viikkojen aikana on lupa odotella pientä linnunpoikasta syntyväksi.

En halunnut kirjoittaa neuvoloista ja sf-mitoista tai pahoinvoinnista ja tunnepurkauksista. Tahdoin sen sijaan jakaa ajatuksiani siitä, miltä raskaus on omasta näkökulmastani tuntunut. Se on ollut hyvin erilainen kokemus kuin kuvitelmissani ja toiveissani.

1. raskauskolmannes

Tein positiivisen raskaustestin heinäkuun puolivälissä, vaikka olinkin ollut raskaana jo kuukauden verran. Kahden viivan ilmestyminen tikkuun tuntui uskomattomalta. Leijailin hämmästyksen, ilon ja euforian tunteissa koko illan. Seuraavana aamuna huoli valtasi minut. Olenko varmasti raskaana? Googlettelin rypäleraskauksia, tuulimunia ja varhaisia keskenmenoja. Ilo ja pelko vaihtelivat koko ajan.

Ensimmäinen neuvolakäynti oli kuin visiitti avaruusasemalla. Joka puolella oli lapsia ja mahat pystyssä taapertavia äitejä, itse en tuntenut kuuluvani joukkoon. Olin astunut lapsien ja lapsiperheiden maailmaan, jossa olin vieras ja muukalainen. Tajusin, etten tiedä mitään lapsista. Pärjäänkö? Osaanko?

Ensimmäisessä ultrassa määritettiin raskauden kesto, jotta seulonnat voitaisiin tehdä oikeilla viikoilla. En muista, milloin olisin jännittänyt niin paljon kuin pyöräillessäni keskusäitiysneuvolaan. Monitorissa heiluva pienen pieni käsiään ja jalkojaan viuhtova olento oli ihmeellisin näky, jonka olen nähnyt. Se on meidän! Mutta niin pieni vielä. Kuinka se selviää?

2. raskauskolmannes

Vaikka olinkin ohittanut suurimman keskenmenoriskin, pelkäsin silti koko ajan. Pelkäsin listeriaa ja toksoplasmoosia, istukan toimintahäiriöitä ja oikeastaan ihan kaikkea, mitä googlaamalla löysin. Niskaturvotusultran jälkeen oloni helpotti hetkeksi, mutta pian epävarmuus palasi. Kaikki tuntui niin vieraalta ja vaikealta. Raskautta tuntui olevan jäljellä pieni ikuisuus, ja jokainen päivä tuntui vuoden mittaiselta.

Raskaus ei vielä liiemmin näkynyt eikä tuntunut, ja kaipasin kipeästi osallisuutta raskaana olevien naisten kerhoon. Halusin kulkea kadulla vauvamahan kanssa, olla yksi niistä onnellisista äideistä. Kadehdin raskauttaan Facebookissa hehkuttavia kavereitani, joiden elämä tuntui olevan helppoa ja huoletonta. Eikö kukaan muu kamppaile oman riittämättömyytensä ja pelkojensa kanssa? Eikö kukaan muu herää joka aamu puristava tunne kurkussa? Laskin fatalistisesti päiviä siihen, että sikiön menehtymistä kutsutaan keskenmenon sijaan kohtukuolemaksi.

Parisuhde oli koetuksella, sillä itkeskelin ja suutuin helposti sekä stressasin ruokien ja siivoamisen kanssa. Kaikki piti tehdä juuri minun tavallani, tai seurauksena olisi joku kauhea infektio, mihin pieni vauvamme kuolisi. Desinfioin keittiötä kiehuvalla vedellä ja pelkäsin syödä salaattia, kun sitä ei voinut kuoria.

Jokapäiväinen elämä muuttui piirun verran helpommaksi, kun aloin tuntea vauvan liikkeet. Tiesin ainakin, että siellä ollaan elossa. Uudenlaista huolta aiheuttivat kuitenkin päivät, jolloin vauva ei liikkunut yhtä paljon kuin aiemmin. Mikä sinulla on hätänä, pieni? Miksen voi tehdä mitään?

3. raskauskolmannes

Pahin paniikki ja hätä alkoi pikku hiljaa laantua. Huomasin tottuneeni olemaan raskaana, tuntui hassulta  muistella raskautta edeltävää aikaa. Ensimmäistä kertaa ajatukset alkoivat oikeasti siirtyä raskaudesta ja siihen liittyvistä peloista itse lapseen, meidän omaan pikkulintuumme. Pohdin synnytystä ja syntymää, lapsiperheen elämää ja vauvan hoitoa. Tuntui helpottavalta tajuta, että lapsi voisi jo nyt selvitä hengissä kohdun ulkopuolella.

Joskus 30. raskausviikon jälkeen aloin vähitellen nauttia raskaudesta. Vatsa kasvoi ja pieni liikkui ahkerasti. Tunsin valtavaa kiitollisuutta ja onnea, en pelkästään huolta ja hätää. Alkoi oikeasti tuntua siltä, että meille tulee vauva. Minusta tulee äiti. Tämä on ihmeellisin ja ihanin asia, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Aloin lähes poikkeuksetta itkeä, kun kuvittelin pientä lastani sylissäni.

Lopuksi

Kateus ja katkeruus muita äitejä kohtaan on helpottanut. Olen ymmärtänyt, että kenenkään muun onni ei ole minulta pois. Voin itse olla tässä hetkessä niin onnellinen kuin haluan, se on oma valintani.

Matka kohti äitiyttä on ollut paikoin kivikkoinen ja raskas, mutta tunnen kasvaneeni valtavasti. Vaikka vaikeudet tuntuivat välillä ylitsepääsemättömiltä, olen niistäkin nyt kiitollinen. Ilman niitä en olisi tässä.
Olen nyt valmis astumaan uudelle polulle ja uuteen elämänvaiheeseen. En tiedä vielä, mitä iloja ja suruja se tuo mukanaan, mutta otan ne päivä kerrallaan vastaan.

Odotamme malttamattomina pienen ihmeen syntymää, toiveen ja lupauksen lasta. Pieni ihminen tuntuu niin hauraalta ja avuttomalta, oma oloni on siunattu ja kiitollinen.