lauantai 21. huhtikuuta 2012

Kadonneet kuukautiset ja omantunnon pistoksia

















Kuva täältä.

Sain maanantaiksi puhelinajan gynekologille. Koska edelliset kuukautiseni tulivat tammikuussa, hormonitoimintaani on tarkoitus käynnistellä keltarauhashormonin voimin. Olen yrittänyt kokeilla erilaisia luomukonsteja, mutta laihoin tuloksin. Olen lisännyt liikuntaa, syönyt terveellisesti, vaalinut säännöllistä unirytmiä ja joogannut. Syön lisäravinteista omega-kapseleita, D-vitamiinia ja kalkkia. Mutta ei, kuukautiset loistavat poissaolollaan. Koomista sinänsä, sillä normaalille ihmiselle kuukautisten poisjäänti merkitsisi hyviä uutisia – raskautta. Minä sen sijaan yritän kaikkeni, että saisin veritipan puristettua itsestäni.

Lääketieteellisten pulmien lisäksi minua vaivaa huono omatunto. Tunnen syyllisyyttä jokaisesta karkista ja keksistä, soimaan itseäni väsymyksestä ja häpeän pessimistisiä ajatuksiani. Entä jos kaikki on vain minusta itsestäni kiinni? Entä jos pitäisi yrittää vielä vähän enemmän? Ehkä tämä kaikki onkin itse aiheutettua? Tai entä jos minussa on PCOS:n lisäksi muutakin vikaa?

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Ulkona paistaa aurinko, mutta...

























Kuva täältä.

Päätin tänään testata, sillä rintoja on viime päivät aristanut (mikä on minulle todella epätyypillistä). Tiesin, ettei toivoa juurikaan ole, mutta varmuuden vuoksi.

Sitä tutuksi tullutta viivaa tuijottaessa rinnalle laskeutui puristava tunne. Sellainen iso ja ruma otus, joka syö haikaroita. Korppikotka? Hyeena?

torstai 5. huhtikuuta 2012

Kiertopäivä 75

Minun pitäisi soittaa lääkäriltä resepti kiertojen tasaamiseksi, mutta en ole halunnut. Se tuntuu ensimmäiseltä askeleelta kohti lapsettomuushoitoja, ja sitä ajatusta en ole vielä täysin hyväksynyt.

Nuorempana päätin lapsettomuudesta kertovien lehtiartikkeleiden perusteella, että minähän en mihinkään hoitoihin menisi ja adoptio olisi aivan yhtä pätevä vaihtoehto. Ajattelen yhä positiivisesti adoptiosta, ja tuttavapiirissäni onkin aivan ihania adoptioperheitä. Tällä hetkellä kuitenkin adoptio tuntuu viimeiseltä vaihtoehdolta siinä vaiheessa, kun mitään toivoa biologisesta lapsesta ei ole. En ajattele missään nimessä, että biologinen lapsi olisi adoptoitua parempi, rakkaampi tai omempi. Itse adoptioprosessi vain on rankkuudessaan täysin verrattavissa hedelmöityshoitoihin, ja siihen sitoutuminen vaatii raskaustoiveiden lopullista hylkäämistä. 

Näen myös jollakin tapaa niin, että hedelmöityshoitohin johtava tie on mahdollista kulkea askel kerrallaan. Ensin yhtä lääkettä, sen jälkeen toista. Sitten lääkityksen lisäksi vähän vain avitetaan siittiöitä hedelmöittämishommiin. Ja sen jälkeen ollaankin jo IVF:n tai ICSI:n portteja kolkuttelemassa. Rankimmat hoitomuodot tulevat pikku hiljaa ensin puheisiin ja sitten tekoihin. Ensimmäisellä lääkärikäynnillä ei tarvitse päättää, että kyl me toi koeputkihedelmöitys halutaan. Adoptioprosessiin (vaikka sitä prosessiksi kutsutaankin) tuntuu liittyvän alusta alkaen jo voimakas päätös ja sitoutuminen, siihen ei voi lähteä vaan vähän kokeilemaan.

Palaan vielä tähän hetkeen. Haluaisin saada lapsen niin, että harrastan mieheni kanssa intohimoista ja hellää seksiä silloin, kun se tuntuu oikealta. Haluaisin havahtua yhtenä aamuna siihen, että jokin on vain eri lailla. Sitten tekisin testin ihan vain varmuuden vuoksi, ja olisin ikionnellinen. En halua lapsettomuuden missään vaiheessa muuttuvan krooniseksi tilaksi, osaksi identiteettiä. Haluan olla nainen, jolla ei vain ihan vielä ole lapsia. 

Epäröin siis lääkärille soittamista ja reseptin tilaamista. Pelkään ottaa sen ensimmäisen pillerin, sillä sen myötä pelkään nielaisevani lapsettomuuden.

Avoimuus, häpeä ja vapaus

Olen viime viikkoina puhunut avoimesti tästä raskaustoiveestani. Aiemmin pidin ajatukset tiukasti sisälläni, myös parhaiden ystävieni kanssa. Kysyttäessä perheen perustamisesta henkäisin muka kauhuissani, että ei missään nimessä vielä, ja heitin kömpelön vitsin siitä, kuinka tässä on vielä nuoruutta elettävänä. Pelkäsin paljastaa todellista tilannettani, pelkäsin näyttää heikkoutta. Että "Juu, kyllä tässä raskaus on toiveissa, mutta eipä taida siitä pelkillä toiveilla mitään tulla". Tai että "Olen todennäköisesti hedelmätön kuin Saharan autiomaa, joten kaikki nykylääketieteen keinot tulevat tarpeeseen".

Olin kuitenkin väärässä ja myönnän sen iloisesti. Mitä enemmän olen kaivellut sisintäni ystävien edessä ja paljastanut asioiden todellisen laidan, sitä keveämpi olo minulle on tullut. Päätin, etten halua olla tekemässä lapsettomuudesta tabua, vaan edistää avointa keskustelua. Ymmärrän, että kipeimpiä ajatuksia ei tee mieli jakaa työpaikalla tai puolituttujen kanssa, mutta ainakin lähipiirini saa tästä lähtien olla tilanteen tasalla. Onko mitään yksinäisempää, kuin katsella haaveksien muiden vauvamahoja tai surffailla häpeillen netissä lastentarvikkeita? Ja onko kurjempaa tunnetta kuin läheisilleen valehtelemisen aiheuttama syyllisyys?