Miksi on niin vaikeaa

Pitkän hiljaisuuden jälkeen olen taas täällä. On tuntunut vaikealta kirjoittaa, vaikka olisin kyllä halunnut. Minulla on ollut tänään vapaapäivä, ja olen saanut tuuletettua vähän ajatuksiani. Katsoin muutaman jakson sarjasta "Ykskaks paksuna", mutta siitä tuli lopulta niin paha olo, että en pystynyt katsomaan enempää.

Olen edelleen raskaana ja pieni vauvani potkii tälläkin hetkellä – mikä minua oikein vaivaa? Miksi viaton teinisarja nostaa niin paljon ahdistusta pintaan?

Oivalsin vasta hiljattain, kuinka syvälle minuun ajatus lapsettomuudesta ja lapsen kaipuusta on juurtunut. Löysin siivouksen yhteydessä vanhan muistikirjan, jossa on kirjoituksia vuosilta 2007–2009. Olin kirjoittanut ylös unenomaisia näkyjä ja kertomuksia lapsen menettämisestä, äitiyden kaipuusta ja tyhjyyden tunteesta. Luulin pohtineeni kyseisiä teemoja ehkä reilun vuoden verran ennen raskaaksi tuloani, mutta todellisuudessa tie oli paljon pidempi. Vaikka varsinainen raskauden yrittäminen ei ehtinyt kestää kuin puolen vuoden ajan, henkisesti ehdin elää lapsettomuutta läpi viiden vuoden ajan.

En siis tätä taustaa vasten ihmettele, miksi raskaus on nostanut esiin niin paljon pimeitä ajatuksia ja synkkyyttä. Ajattelin, että ei minulla ole oikeutta tai tarvetta käsitellä lapsettomuuden aiheuttamia tunteita, enhän edes lääketieteellisessä mielessä ehtinyt koskaan kärsiä lapsettomuudesta. Ihmismieli ei kuitenkaan aina noudata sääntöjä.

Pelkään edelleen ajoittain lapseni menettämistä, pahin ahdistus on kuitenkin hellittänyt. Olen opetellut ajattelemaan, että meille voi käydä hyvin. En tiedä miksi jotkut ihmiset joutuvat kärsimään niin paljon, mutta ehkä meidän ei tarvitse. Ehkä kaipuu voi lopulta täyttyä, suru hiipua ja ahdistus hellittää.

Birdie 21+6

Nt-ultran kuulumisia

Kuva täältä.

Yksi etappi on jälleen ohitettu, nimittäin niskaturvotusultra. Jännitin sitä etukäteen kamalasti, ja pahin jännityksen hetki oli siihen tutkimuspedille asettuminen ja ultrauslaitteiden valmistelu. Vielä siinäkin vaiheessa kun pikkuinen olento ilmestyi kuvaruudulle, olin peloissani. Miksei se liiku? Onneksi pikkuinen heräsi jossakin vaiheessa, ja sain huokaista helpotuksesta. Mieheni oli tällä kertaa ihan rauhallinen, enkä tiedä mistä omakaan paniikkini kumpusi. Olin kuitenkin aika rauhallisin mielin odotellut ultraa, tai ainakin rauhallisemmin kuin sitä ensimmäistä.

Kaikki näytti ultrassa normaalilta, eikä kohonnutta riskiä kromosomipoikkeavuuksiin todettu. Nyt voimme hakea vauvavakuutusta ja alkaa muutenkin orientoitua uuden perheenjäsenen saapumiseen. Lähiperheemme tietävät raskaudesta, samoin läheisimmät ystävämme. Mieheni on tänään kertonut muutamille muillekin ystävilleen, itse en ole jotenkin halunnut. Tuntuu, että raskaudesta kertomalla tästä kaikesta tulee vähemmän yksityistä ja vähemmän henkilökohtaista, yksi kahvipöytäpuheenaihe muiden joukossa.

Ensimmäiset kolme kuukautta ovat nyt takana päin. Pahoinvointi on vähentynyt tasaisesti, samoin rintojen arkuus. Ruoka alkaa taas vähitellen maistua, mikä on erittäin tervetullutta. Kynteni kasvavat todella nopeasti, ja ihokin on alkanut parantua. Olen pystynyt harrastamaan vähän enemmän liikuntaa, vaikka väsymys on varsinkin iltapäivisin aika kovaa.

Kunpa tämä raskausaika kuluisi äkkiä, odotan jo niin kovasti tulevaa.

Birdie 12+6

Ensimmäinen ultra

Vajaa viikko sitten oli ensimmäinen ultra, jossa kävimme raskausviikkojen määrittämiseksi. Odotin sitä pelonsekaisin tuntein, varautuen pahimpaan. Kaikki oli kuitenkin hyvin, pieni sydän sykki siellä missä pitikin. Monitoria katsoessani en osannut oikein reagoida mitenkään, nyökkäilin vain ja hymyilin. Helpotus ja ihmetys iskivät neuvolan ulkopuolella: tämä on totta.

Samalla päätin, että enää en edes yritä ottaa etäisyyttä raskauteeni. Jos joku menee pieleen, se sattuu aivan varmasti, vaikka kuinka yrittäisin suojella itseäni surulta. Olen uskaltanut varovaisesti ajatella raskautta eteenpäin, vaikka sisälläni kasvava ihmisen alku tuntuu edelleen epätodelliselta.

Raskausoireet ovat olleet aika vähäisiä, mitä nyt tiheämpiä vessakäyntejä ja ajoittaista kuvotusta. Rinnat ovat olleet tosi kipeät, mutta nyt se alkaa vähitellen helpottaa. Vatsa on edelleen turvoksissa, ja farkut puristavat iltapäivisin. 

Olen miettinyt tätä blogikirjoittamista, sillä tavallaan tunnen syyllisyyttä näistä raskauspostauksista. Miksi meillä tärppäsi puolessa vuodessa, kun monet ovat odottaneet plussaa niin paljon kauemmin? En halua pahoittaa kenenkään mieltä enkä varsinkaan hihkua ja huutaa tätä asiaa kenenkään kasvojen eteen. Tunnen edelleen yhteenkuuluvuutta tahtomattaan lapsettomien kanssa, en ole unohtanut niitä ajatuksia ja sitä surua.

Seuraava ultra on parin viikon päästä, se tuntuu iäisyydeltä. Toivon sydämeni pohjasta, että kaikki on hyvin.

Rauhallista ja toiveikasta uutta viikkoa kaikille!

Birdie 10+3 

Elämää plussan jälkeen

Olen nyt viikon verran ehtinyt sulatella noita kahta viivaa testissä. Ja täytyy sanoa, että aikamoista vuoristorataa tämä on ollut. Olen kertonut alkaneesta raskaudesta muutamalle parhaalle ystävälleni sillä ajatuksella, että voisin jakaa heidän kanssaan myös mahdollisen keskenmenon. 

Ensimmäisten valtavan iloisten päivien jälkeen olen taistellut jatkuvaa pelkoa ja epävarmuutta vastaan. En tiedä edes millä viikoilla mennään, ne voivat laskelmieni mukaan olla tällä hetkellä mitä vain seitsemännen ja yhdeksännen viikon väliltä. Keskenmenon, tuulimunan ja kohdunulkoisen raskauden lisäksi olen kehitellyt huolta aivan absurdeista jutuista, kuten mahdollisen lapseni mahdollisista teini-iän huumekokeiluista. Olen kaiken pelon keskellä saanut lohtua uskostani Jumalaan, mikä on minulle yksi elämän tärkeimmistä kantavista voimista. 


Tämän viikon aikana olen myös muodostanut suhteen vatsassani kelluvaan pieneen olentoon. Silittelen usein vatsaani ja yritän lähettää sinne rakkautta ja hyviä ajatuksia. Hyräilen myös mielessäni paljon lastenlauluja. Samaan aikaan kuin pelottaa kiintyä johonkin niin epävarmaan, koen sen ainoaksi vaihtoehdoksi. Vaikka pieni pampula olisi vatsassani vain lyhyen hetken, haluan niiden hetkien olevan sitäkin enemmän rakkaudella kuorrutettuja. Jos en voi olla pienelle rakkaalleni äiti kuin hetken verran, aion vaalia häntä sitäkin enemmän rukouksissani ja ajatuksissani.

Oireiden suhteen olen päässyt aika vähällä. Pahoinvointi on ollut selätettävissä tiheällä syömisellä ja pienillä aterioilla, eikä väsymyskään ole estänyt minua selviämästä päivän askareista. Vatsani on varsinkin iltaa kohden aika turvoksissa, samoin rinnat ovat pinkeät ja kipeät. Nännien ympärykset ovat hieman tummuneet ja verisuonet ovat tulleet paremmin näkyviin. Pissahädän tunne on useammin kuin tavallisesti, vaikka rakko ei olisikaan täynnä. Olen myös aiempaa tunteikkaammalla päällä, itken kaikista omaan pieneen beibiläiseen liittyvistä ajatuksista.

Koska raskausviikoista on tässä vaiheessa selkeä epäselvyys, sain neuvolan kautta ajan ultraan ensi tiistaille. Silloin ainakin selviää, mitä kohdussani on tai ei ole. Tuleva ultra on jatkuvasti mielessäni, heräsin viime yönäkin valvomaan ja pohtimaan sitä. Eniten surettaa ajatus siitä, kuinka kovasti mieheni pettyisi, jos kaikki ei olisikaan hyvin. Tiedän kuinka kovasti hän haluaa tulla isäksi ja kuinka urheasti hän pidättelisi suruaan ja lohduttaisi minua. Haluaisin vain niin kovasti nähdä oman rakkaani niin onnellisena!

P.S. En yleensä tykkää tuoda uskoani kauhean voimakkaasti esille, mutta se on ollut todella vahvasti läsnä elämässäni viime aikoina. Siksi halusin mainita sen myös täällä blogin puolella. Siltä varalta, että joku toinen saisi tästä myös lohtua, kirjoitan tähän loppuun vielä raamatunkohdan, joka on koskettanut minua pahimman pelon hetkillä.

Psalmi 139: 15–16
"Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut."

Pää pyörällä ja plussa tikussa

Eipä tälle ole oikein sanoja. Testasin eilen puolihuolimattomasti liuskatestillä, ja kaksi vahvaa viivaa tulivat näkyviin saman tien. Tein tänään vielä Clearbluen digitestin, ja 3+ viikoilla mennään sen mukaan, eli raskausviikoilla 5 tai enemmän.

Olo on absurdi, jännittynyt ja ällikällä lyöty. Tää ei voi olla todellista.

Sinulla on rakkaani kiviä sydämelläsi

Kuva täältä.

Olen viime viikkoina yrittänyt opetella elämään vähän huolettomammin. Juonut lasin viiniä, syönyt liikaa hiilareita, suunnannut nenän kohti aurinkoa ja yrittänyt jättää kaikki taakat taakseni. Onnistun siinä aina hetken kerrallaan, kunnes taika taas särkyy. Yritän olla läsnä tässä hetkessä, ajattelematta mitään muuta kuin kuluvan hetken asioita.

Jos en yritä tietoisesti hypätä kohti keveämpää oloa, tunnen kantavani ylimääräistä kivikuormaa sydämeni päällä. Lähipiirin vauvauutiset, ystävän puolihuolimaton kommentti tai vaikka silmiini osuva uutinen saavat mustat kivet kalisemaan entistä painavampina. Ja kuitenkin tiedän, että parasta minun itseni, läheisteni ja tulevan lapsenikin kannalta olisi, jos lakkaisin kokonaan yrittämästä. Jos vain antaisin elämän viedä kohti yhä upeampia ja upeampia kokemuksia, ja lopettaisin epätoivoisen räpikoimisen virrassa.

Kuinka vaikeaa se onkaan! Olen kuitenkin päättänyt oppia entistä paremmaksi hetkeen heittäytyjäksi, sillä en halua elää näin ikuisesti. Entä jos meille ei koskaan tulisikaan lasta? Tai odotettu pienokainen tulisi perheeseemme kymmenen vuoden päästä? Eläisinkö parasta nuoruuttani seuraavat kymmenen tai viisitoista vuotta kivikuorma sydämelläni, vain puoliksi läsnä omassa elämässäni? En ikinä. Kävi siis näissä haaveissani kuinka hyvänsä, olen joitakin asioita velkaa itselleni.

Haluan nauttia elämän pienistä iloista ja voitoista. Haluan olla kiitollinen hyvästä perheestä, upeasta puolisosta, terveydestä ja ennen kaikkea itse elämästä. Minä sain etuoikeuden syntyä tähän maailmaan ja elää elämääni, se kaikki on lahja. Yritän opetella ottamaan sen lahjan vastaan joka aamu kiitollisin mielin.

Kiitos, kun sain herätä tähän aamuun, joka on uusia mahdollisuuksia täynnä. Kiitos, kun saan olla tässä.

Luomukonsteja kipuiluun

Kuva täältä.


E-pillereitä syödessäni särkylääkkeet kuuluivat jokaviikkoiseen rutiiniini. Sain hormonaalisesta ehkäisystä päänsärkyjä useamman kerran viikossa, mutta kuvittelin sen kuuluvan normaaliin naisen elämään. Hoidin kaikki kivut ibuprofeenin avulla, kuinkas muutenkaan. En ajatellut sen olevan kummallista, enhän sentään nappaillut niitä ihan joka päivä. Pillerit lopetettuani havahduin ajatukseen luonnonmukaisuudesta ja aloin kyseenalaistaa särkylääkkeiden roolin elämässäni. Tarvitsenko niitä oikeasti niin paljon? 

Päänsäryt loppuivat pillereiden lopettamisen jälkeen, ja halusin siitä innostuneena vähentää särkylääkkeiden käyttöä vielä lisää. Aiemmin nappasin tabletin heti ensimmäisten kuukautisjomotusten ilmaannuttua, nyt halusin turvautua niihin vasta sitten, kun olo olisi todella kipeä. Yllätyksekseni en tarvinnut särkylääkettä kuin yhtenä tai kahtena päivänä kuussa. Ero entiseen oli todella suuri!

Sitten alkoivat oudot kivut, joista kirjoitin aiemmin. Nyt pahin tilanne on helpottanut (kop kop), mutta kovimmillaan  voimakas kipu alkoi vaikuttaa jo elämänlaatuuni. En saanut öisin nukuttua, päivisin kivun iskiessä kylvin hiessä ja pelkäsin pyörtyväni. Halusin kuitenkin etsiä vaivaan muutakin apua kuin särkylääkkeet, sillä niistä ei tuntunut olevan juurikaan hyötyä. Etsin siis konsteja, joilla kipua voisi helpottaa luontaisin keinoin ja samalla tukea kehon omia voimavaroja. 

Ensimmäinen apu löytyi vyöhyketerapiasta. Isoäitini on vyöhyketerapeutti, ja hän on opettanut minua etsimään kivunlievitystä peukalon ja etusormen välissä olevasta pisteestä, jota painamalla kivun tuntemus helpottaa. Muitakin kipua helpottavia pisteitä löytyi googlaamalla, esimerkiksi täältä. Ne helpottavat oloa erityisesti silloin, kuin muita apuja ei ole lähellä.

Toisena askeleena otin käyttöön piikkimaton. Sen luvataan lievittävän kipua ja rentouttavan, joten annoin sille mahdollisuuden. Selällään makaaminen matolla tuntui aika vaatimattomalta, joten kokeilin muitakin käyttötapoja. Parhaat mielihyväntuntemukset sain seisomalla maton päällä paljain jaloin. Siinä piikit tuntuvat mukavan reippaasti, ja jälkikäteen olo on ihanan euforinen. Olen pitänyt piikkimattosessiot ennen nukkumaanmenoa, ja toistaiseksi yölliset kipukohtaukset ovat pysyneet poissa.

Perinteinen vatsakipujen helpottaja on tietysti kaurapussi. Mikrossa lämmitettävä pussi rentouttaa, mutta tehokkuudessa se ei päihitä kahta edellistä.

Näiden konstien lisäksi olen testannut joogaa. Tein joogaharjoituksia joskus muutama vuosi sitten lähes päivittäin, mutta se on viime vuosina jäänyt. Otin siis käyttöön Joogaa naisille -kirjan ohjeet kuukautiskipujen helpottamisesta. Tietyt asanat stimuloivat lantion seutua, ja niiden luvataan lisääntyneen verenkierron myötä lievittävän kipuja.

Viimeinen askeleeni kohti kivuttomampaa ja terveempää elämää tulee olemaan akupunktio. Aion kesän lopulla mennä elämäni ensimmäistä kertaa pisteltäväksi. Joidenkin lähteiden mukaan se on lääkkeitäkin parempi kivunlievittäjä, joten sitä on testattava. Elättelen myös toiveita, että akupunktio saattaisi tasapainottaa hormonitoimintaani, ja onpa joku saanut sen avulla hoidetuksi lapsettomuuttakin.

Haluan vielä jakaa teidän kanssanne tärkeän oivalluksen. Päätin, että yritän tästedes tukea ja vahvistaa omaa terveyttäni, en hoitaa sairautta. Haluan kokonaisvaltaisempaa terveyttä, jossa ei yksinkertaisesti ole enää tilaa PCOS:lle. Oireyhtymä ei saa enää määritellä terveydentilaani tai mielialaani! Tämä ajatus on antanut minulle valtavasti voimia, ja haluan pitää itsestäni päivä päivältä parempaa huolta.

Huolenpitoa, hemmottelua ja rentoilua viikonloppuun!

Knocked Up...NOT!

Kuva täältä.

Maanantai on muutenkin päivistä pahin, mutta pitkän viikonlopun jälkeen alkava arki on pelkää murhaa. Mieskin lähti työkeikalle toiselle paikkakunnalle, joten olen koko viikon itsekseni. Seinien tuijottelu sadepäivänä ei tee hyvää mielenterveydelle, sanonpa vain. Muun hyvän lisäksi päätin katsoa leffan Knocked Up. ISO virhe!

Maanantaiblues ei (yllättäen) kohentunut vauvaelokuvaa katsomalla. Itse leffa on oikeasti aika hauska, olen nähnyt sen aiemminkin. Olen kuitenkin ilmeisesti päässyt siihen vaiheeseen, jossa kaikki vahinkoraskauteen perustuva huumori aiheuttaa etovaa oloa. Keittää pelkkä ajatuskin, että joku pamahtaa paksuksi kertaheitolla. Jyystäisin hampaat irvessä vaikka tuomiopäivään saakka, jos tietäisin sen tuottavan tulosta. Valitettavasti en ole ovuloinut kertaakaan viimeisen puolen vuoden aikana. Todennäköisesti en myöskään sitä edeltävinä kuukausina, vaikka menkat tulivatkin pari kertaa. Siinä vasta huumoria! Olen kyllä hedelmällinen kuin kuutio betonia. 

P.S. Oikeasti en pidä seksiä jyystämisenä, se on superkivaa. Mutta pelkään vähän sitä, mitä meidän upealle seksielämälle käy, jos lapsettomuus asettuu taloksi myös makkarin puolelle. Avioliittoani en aio uhrata sille alttarille.

P.P.S. Halusin alun perin kirjoittaa kiitollisuudesta. Ajattelen nimittäin 95 % ajasta, että minulla enemmän kuin 1000 syytä olla hemmetin kiitollinen joka päivä. Mutta sitten se loput viisi prosenttia onkin kuorrutettu edellämainitun kaltaisella itsesäälillä. Mistä en siis ole erityisen ylpeä.

Ihan kipeetä

Kuva täältä.

Viimeisen viikon ajan olen kärsinyt oudoista kivuista. Ne muistuttavat menkkakipuja, mutta ovat voimakkuudeltaan ainakin kymmenen kertaa pahempia. Kipu säteilee selkään ja etureisiin, ja pahimmillaan olo on jotakin oksentamisen ja pyörtymisen väliltä. Omituisinta on, että kivut alkavat aivan yhtäkkiä, ja yhtä äkillisesti ne loppuvat 10-20 minuutin tuskan jälkeen. Ja sen jälkeen olo on taas mitä parhain. Tähän mennessä kipu on iskenyt vain kerran tai pari vuorokaudessa, muun ajan olen saanut olla rauhassa.

Olen googlaillut vimmatusti mahdollisia syitä, mutta en ole löytänyt kuin kaksi vaihtoehtoa. Joko munasarjassa oleva kysta tai kehittymässä oleva endometrioosi. Käsittääkseni kystiin liittyvä kipu kuitenkin paikantuu selkeästi jommalle kummalle puolelle sen munasarjan mukaan, missä se oleilee. En ole kuitenkaan onnistunut paikallistamaan mitään sellaista, kipu tuntuu tasaisesti koko alavatsan alueella aivan menkkakipujen tapaan. 

Endometrioosi taas... En halua ajatella sitä vaihtoehtoa. Kuulostaa lapselliselta, mutta olen kaikkien PCOS-vaivojeni keskellä lohduttautunut sillä, etten sentään kärsi endometrioosista ja niistä helvetillisistä kivuista. Jos siis ikinä saisin tietää sairastavani myös endometrioosia, tuntuisi se harkitulta iskulta vasten kasvoja. Ja jos pelkän PCOS:n kanssa hedelmällisyyteni on vähän niin ja näin, jäisikö minulla enää mitään mahdollisuuksia?

Kuinka päivänsäteestä tuli menninkäinen

Kuva täältä.

Kuulin tänään ystävältäni iloisia parisuhdeuutisia: vuoden mittainen etäsuhde päättyy vihdoin, kun ystäväni mies sai töitä tämän kotikaupungista. Normaali ihminen ilahtuisi hyvistä uutisista, mutta minä tietystikään en. Hävettää tunnustaa, mutta hienot uutiset kuullessani naamani venähti ja sain itseni kiinni toivomasta, että ehkä se ei sittenkään onnistuisi.

Miten minusta tuli näin häijy tyyppi? En nimittäin vielä vuosi sitten ollut yhtään tällainen.

Viime talvi ja kevät ovat kalvaneet minua salakavalasti. Opintoni sujuivat ja parisuhdekin kukoisti, mutta viimeisten yhdeksän kuukauden aikana olen vähitellen laskeutunut toiveikkaasta lapsenkaipuusta harmaaseen epätietoisuuteen. Ulkopuolisen on ehkä vaikea ymmärtää tätä, sillä "normaalillakin" parilla saattaa helposti mennä vuosi raskautta yrittäessä.

Vajaan vuoden aikana elämääni ovat astuneet ikävät kolotukset, nipistykset ja kivut. Hormonitoimintani on päin seiniä ja mielialat heittelehtivät joka suuntaan. Painoa on tullut kolmisen kiloa, vaikea sanoa mikä siitä on turvotusta ja mikä rasvaa. Aiemmin ylimääräinen paino kertyi reisiin ja pakaroihin, nyt olen saanut ottaa käyttöön muodikkaan vyölaukun. Myös karvankasvu on kiihtynyt ja hiukseni rasvoittuvat aiempaa nopeammin.

Samalla, kun olen taistellut näitä ikäviä oireita vastaan (kärsien poikkeuksetta tappion), olen hitaasti luopunut ajatuksesta "ehkä meillä on ensi xxkuussa vauva". Tiedän, että toivo ei suinkaan ole menetetty, mutta olen luopunut aktiivisesta haaveilusta. En laske enää kuukausia, vaan olen siirtänyt lapsihaaveeni realisoitumaan "sitten joskus". Ehkä luomuraskauden, hedelmöityshoitojen tai adoptiojonon kautta. Kuka tietää.

Kaikki tämä on ollut aika iso pala nieltäväksi. Havahduin väsymykseeni ja välinpitämättömyyteeni tänä aamuna, kun söin aamiaiseksi yhden pehmenneen omenan ja kourallisen chilipähkinöitä. En jaksa pitää huolta itsestäni, enkä koe olevani kaunis tai viehättävä. Jos ulkoinen kauneus on ollut katoamaan päin, samoin on sisäisen kauneuden laita. Huomaan hautovani katkeria ajatuksia entistä useammin ja ärsyyntyväni ystävilleni.

Tiedän, etten voi jatkaa näin. Tavalla tai toisella minun täytyy alkaa taas arvostaa itseäni ja herätä välittämään asioista. Mutta mistä edes osaan aloittaa?

Iltalukemista

Tykkään etsiä tietoa netistä melkein asiasta kuin asiasta, joten linkata yhden PCOS-asiaa sisältävän artikkelin. Nettitietoa aiheesta löytyy kilometrikaupalla, mutta asialliset artikkelit on hankala seuloa humpuukin tai itsestäänselvyyksien joukosta.

Tässä siis The Guardian -lehden artikkeli "Not such a posh disorder"

Artikkeli on julkaistu jo 10 vuotta sitten, mutta itse asiahan ei tässä tapauksessa vanhene. Tiesittekö muuten, että myös Victoria Beckhamilla on PCOS?

Aurinkoista viikonloppua kaikille!

Kuinka monta viivaa testiin piirtyikään?

Kuva täältä.

Ostin eilen Predictor Early -raskaustestin, ja otin puikon tänä aamuna käyttöön. Vaikka olin käynyt mielessäni  läpi monenlaisia toiveita, tiesin jo sisimmässäni testituloksen. Olen tehnyt niin monta kertaa negatiivisen raskaustestin, että en osaa edes kuvitella miltä ne kaksi viivaa siinä tikussa näyttäsivät. Se tuntuu yhtä utopistiselta näyltä kuin lumimies tai Loch Nessin hirviö.

Oli tosi ankea fiilis lähteä testaamisen jälkeen töihin ja yrittää vakuutella matkalla, että eipä tässä mitään. Pettymyksen ja itsesäälin kyyneleet kihosivat silmiini monta kertaa, mutta päätin olla pilaamatta päivääni surkeudessa piehtaroimalla. Lähetin töistä viestiä muutamalle ystävälle, ja se helpotti pahinta oloani.

Nyt olen ottanut jo etäisyyttä koko asiaan, mutta tiedän palautumisajan pitenevän pettymysten määrän kasvaessa. Miltä mahtaa tuntua, kun olen tehnyt 50 negatiivista raskaustestia? Tai vielä enemmän? Villi veikkaus, että muutama piristävä viesti ystäviltä ei riitä pyyhkimään sitä kipua pois.

Nyt ei kuitenkaan auta muu kuin puskea eteenpäin ja uskoa, että parempaa on tulossa. 

Ollako vai eikö olla

Anne Geddesin kuva täältä.

Jotenkin absurdia, että melkein kaikki kliseiset raskausoireet on nyt koettu. Menkkakrampeista nännikipuun, turvotukseen, väsymykseen, päänsärkyyn, flunssaiseen oloon ja jatkuvaan pissahätään. En silti tunne olevani raskaana, eikä tämä olisi ensimmäinen kerta, kun psyykkaan itselleni erilaisia todentuntuisia "oireita". Vaikka järki sanoo kaiken edellämainitun, sydän toivoo toista. Vaikka koko ovulaation mahdollisuus on pienen pieni, eikä ajoituskaan mennyt nappiin, haluaisin niin kovasti uskoa jotakin ihmeellistä. 

Tiedän, on supertyperää käydä klikkailemassa kaiken maailman laskureita netissä. Mutta kun. Jos nyt olisin ihmeen kaupalla tullut raskaaksi, olisi pikkulinnun laskettu aika äitini syntymäpäivänä. 

Samaan aikaan kun yritän unohtaa koko asian, mielessäni pyörii sata huokausta ja toivetta. Surkeinta on, että jos en ole raskaana, olen vain vainoharhainen ihminen, jolla on sitkeä flunssa, karmea päänsärky ja turvonnut vatsa. 

Vauvamahojen bongailua ja ovulaation jälkeistä elämää

Kuva täältä.

Tiedättekö sen tunteen, kun vauvamahoja näyttää yhtäkkiä olevan kaikkialla? Facebookin etusivu pursuaa vauvauutisia, ja kadullakin tuntuu kävelevän vastaan vain odottavia äitejä. Kuulin myös tänään työkaverini odottavan perheenlisäystä, joten saan tästä eteenpäin ihailla pyöristyvää vatsaa myös töissä. Hollywoodissa on samaten meneillään varsinainen vauvabuumi, joten kaikki hömppälehdet ovat täynnä hehkeitä julkkismammoja.

Aivan lähimmässä ystäväpiirissäni ei ole vielä ollut vauvauutisia, mutta se on vain ajan kysymys. Läheisimmät ystäväni ovat olleet kumppaneidensa kanssa yhdessä jo vuosia, joten voisin pistää veikkauksen pystyyn ensimmäisestä raskautujasta. Tiedän jo nyt, että jos he tulisivat raskaaksi ennen minua, saisin taistella kateuden ja katkeruuden kanssa. Olisi aika kamalaa, jos en kykenisi iloitsemaan aidosti ystäväni puolesta.

Viime postauksessa kerroinkin, että oireista päätellen saatoin ovuloida tässä kierrossa. Nyt on menossa dpho 6 (days past hypothetical ovulation), ja kieltämättä on ollut vähän heikohko olo. Nännit ovat olleet hieman kipeät (mitä ei ole ollut aiemmin), ja vatsaa on välillä kramppaillut menkkamaisesti. Vatsa on myös ollut useamman päivän sekaisin ilman kunnollista syytä. Mieleni tekisi vetää jo vaikka mitä johtopäätöksiä, mutta yritän pidättäytyä niistä toistaiseksi. Negatiivinen raskaustestitulos vetää jo itsessään mielen niin matalaksi, että en kaipaa siihen mitään ennakkohypeä. On silti kerrankin kiva vähän jännittää, sillä edes hypoteettinen ovulaatio on minulle harvinaista herkkua. Jonkinlaiset hormonaaliset oireet kertovat nimittäin sen, että sisuksissani ei ehkä olekaan pelkkää autiomaata.

Hyppyjä tuntemattomaan

Kuva täältä.

Monenlaista jännittävää on ilmassa. Mies sai kaksi alustavaa työtarjousta ensi syksyksi, joten opiskelu saattaa työn vuoksi hetkeksi jäädä. Toinen tarjotuista työpaikoista olisi pääkaupunkiseudulla, joten se tarkoittaisi aika isoja muutoksia myös meidän yhteiseen arkeemme. Omat opiskeluni jatkuvat täällä Länsi-Suomessa vielä intensiivisesti, joten en olisi hetkeen valmis muuttamaan perässä, jos kutsu etelään kävisi. Toinen työtarjouksista on sijainniltaan kätevämpi, mutta toteutumiseltaan epävarmempi. Vaikka nykyinen elämäntilanteemme on kaikin puolin ihana, kutkuttaa myös hyppy tuntemattomaan. Kuka tietää, mitä syksy tuo tullessaan!

Miinuspuolena tuossa pääkaupunkiseudun työpaikassa on mahdollinen erilleen muuttaminen tai ainakin pitkät työmatkat. Vauvaprojektin osalta ajatus näin suurista elämänmuutoksista tuntuu aika haastavalta. Jos emme välttämättä näe viikoilla juurikaan, ainoa mahdollisuus intiimille kanssakäymiselle on viikonloppuisin. Ja eri paikkakunnilla asuessamme voi kyllä mahdolliset tutkimukset ja niitä seuraavat hoidot lykätä hamaan tulevaisuuteen. Huoh. 

Vielä tosin elättelen pientä toivoa, että luomuvauvakin olisi mahdollinen.

Ensimmäiset Terolut-kuukautiset on nimittäin nyt lusittu, ja kierto täydessä vauhdissa. Tunsin aiemmin tällä viikolla vähän menkkamaista jomotusta, ja eilen terävän vihlaisun sen toimivamman munasarjan kohdalla. Voisiko se olla SE? Kiertopäivät täsmäävät, mutta en halua juhlia vielä. Ovistestejä en ole hommannut, sillä en ole vielä valmis aloittamaan niin tieteellistä kierron kartoitusta. Ja ovulaation todennäköisyyshän ei ole meikäläisellä kovin suuri, joten tuntuisi itsensä kiduttamiselta alkaa kytätä testiviivoja.

Vaikka olisinkin ovuloinut (mikä on pieni ihme), ei silti hedelmöittymisen todennäköisyys ole suuren suuri. Eilistä edeltänyt seksikerta oli joskus viikonloppuna ja seuraava sitten eilen illalla. Järjellä ajateltuna ovulaation todennäköisyys ei ole hääppöinen, puhumattakaan tuosta kaikesta muusta ajoituksesta. Mutta saa kai silti vähän toivoa? Jos kumminkin kävisi ihme, onhan sekin teoriassa mahdollista!

Sormet ja varpaat ristissä, mutta kuitenkin silleen rentona ja en yhtään stressaten siis viikonlopun viettoon ;)

Minäkö nainen?

Kuva täältä.

Jokainen varmasti tietää ne päivät, kun peilistä katsoo ruma, lihava ja tyhmä tyyppi. Varsinkin teini-iässä oma ulkonäkö ja olemus ovat tarkan syynin alla, mutta hyvä itsetunto ei ole aikuisellekaan itsestäänselvyys.

PCOS:n kanssa kamppaillessa varsinkin oma naisellisuus ja naiseus ovat kipeitä kysymyksiä. Polykystiset munasarjat voivat pahimmillaan aiheuttaa ylipainoa, aknea, liikakarvoitusta, häiriöitä kuukautiskierrossa ja lapsettomuutta sekä kohonneen riskin esimerkiksi aikuisiän diabetekseen ja sydäntauteihin. Jo pelkästään ylipaino, akne tai liikakarvoitus riittävät horjuttamaan itseluottamusta, joten niiden kaikkien yhdistelmä tuntuu välillä ylivoimaiselta. 

On helppo sanoa, että pahemminkin olisi voinut käydä. Ja tottahan se on – kaikista mahdollisista haasteista tämä ei ole todellakaan suurimpia eikä vaikeimpia, mutta tämä nyt sattuu olemaan se, joka minua koskettaa. 

Miten siis vahvistaa omaa itsetuntoaan ja naiseuttaan, kun geeniarpajaisissa jaetut kortit tuntuvat olevan minua vastaan? Yksiselitteistä vastausta ei ole. Listaan tähän löytämiäni vinkkejä, joista on toivottavasti apua samojen pulmien kanssa kamppaileville.

Huomautan vielä, että en tarkoita naisellisuudella mitään stereotyyppistä kuvaa siitä, millainen on "naisellinen nainen". Naisellisuuden voi jokainen nainen määritellä niiksi ominaisuuksiksi, joita itse haluaa sukupuoleensa liittää.

1.  Keskity siihen, mikä tuo sinulle hyvää oloa. Olipa se sitten joogatunti, manikyyri tai kalastusreissu, hemmottele itseäsi. Osoita itsellesi arvostusta.

2.  Kirjoita muistiin kivoja kohteliaisuuksia, joita saat. Jos joku kehuu uutta takkiasi kauniiksi tai työsuoritustasi asiantuntevaksi, kirjoita se ylös. Voit lukea kirjoittamaasi listaa niinä hetkinä, kun itsetuntosi on maassa. Sen kautta näet itsesi ystäviesi, perheesi ja työtoveriesi rakastavin ja arvostavin silmin.

3.  Tunnista omat vahvuutesi, ulkoiset ja sisäiset. Epärealistisen jossittelun ja haaveilun sijaan keskity siihen, mikä upea tyyppi olet nyt. Sen sijaan, että haikailisit elämästä 30 kiloa kevyempänä, korosta parhaita puoliasi tässä ja nyt.

4.  Ole avoin. Huonoissa fiiliksissä rypemisen sijaan ota itsetunto-ongelmasi ja epävarmuutesi puheeksi läheistesi kanssa. Huomaat ehkä, että et olekaan huoliesi kanssa yksin. Monet kamppailevat samojen asioiden kanssa, vaikka se ei näkyisikään päälle päin.

Ohjeet mukailtu kirjasta The Ultimate PCOS Handbook (Harris & Cheung 2010).

Ihanaa viikkoa kaikille upeille naisille!

Painajaisia

Olen viime aikoina nähnyt unia, joissa synnytän kuolleen sikiön. Tätä taustaa vasten ei olisi ehkä kannattanut käydä keskenmenoja ja kohtukuolemia käsittelevällä sivustolla. Tai ainakaan katsoa niitä kuvia. Vertaistukea etsiville se on varmasti oiva paikka, tällaiselle neurootikolle ehkä ei.

Zen ja kierron ensimmäinen päivä

Kuva täältä.

Tänään on kiertopäivä ykkönen, kiitos Terolutin. Sain siis lopulta ylipuhuttua itseni hakemaan lääkkeet apteekista, vaikka epäröinkin pitkään. Loppujen lopuksi taisin tehdä koko Terolutista vähän liian ison mörön. No juu, joillekin se aiheuttaa pahat iho-ongelmat ja juu, ei se luonnollista hormonitoimintaa voita. Mutta keinotekoinenkin hormonitoiminta kuulostaa tyhjää paremmalta. Ja luojan kiitos, ihokin on entisellään (kop kop).

Olen saanut viime aikoina vähän etäisyyttä tähän koko raskauden odotukseen. Mielessäni on kypsynyt avoimempi suhtautuminen monenlaisia erilaisia vanhemmuuden muotoja kohtaan. Aiemmin ajattelin jossakin mieleni perukoilla, että vaikka lapsettomuushoidot, adoptio tai vaikka sijaisperheenä toimiminen voivat joillekin muille olla hieno ja ihan normaali juttu, meille ne merkitsisivät pettymystä ja epäonnistumista. Ajatukseni ovat kuitenkin viime aikoina avautuneet entistä enemmän myös sille mahdollisuudelle, että luomukonstit eivät välttämättä tuotakaan tulosta. Ja se ei tunnu enää niin pahalta. Lopullinen päämäärä ei olekaan hedelmöityksen, raskauden, synnytyksen ja lopulta äitiyden suorittaminen tiettyjen ennaltamäärättyjen kriteerien mukaan, vaan vanhemmuus ylipäänsä.

Haluan lapsia ja haluan kokea vanhemmuuden. Haluan rakastaa, antaa itsestäni ja nähdä elämän uudessa valossa. Haluan särkeä sydämeni ja olla huolesta kippuralla. Haluan olla äiti. Sen saavuttamiseksi on kuitenkin monia erilaisia reittejä, joista (luonnonmukaisesti alkunsa saava) raskaus on vain yksi.

Äitiys – näin uskon – ei ole kohdusta tai munasarjoista kiinni, vaan sydämestä.

Kadonneet kuukautiset ja omantunnon pistoksia

Kuva täältä.

Sain maanantaiksi puhelinajan gynekologille. Koska edelliset kuukautiseni tulivat tammikuussa, hormonitoimintaani on tarkoitus käynnistellä keltarauhashormonin voimin. Olen yrittänyt kokeilla erilaisia luomukonsteja, mutta laihoin tuloksin. Olen lisännyt liikuntaa, syönyt terveellisesti, vaalinut säännöllistä unirytmiä ja joogannut. Syön lisäravinteista omega-kapseleita, D-vitamiinia ja kalkkia. Mutta ei, kuukautiset loistavat poissaolollaan. Koomista sinänsä, sillä normaalille ihmiselle kuukautisten poisjäänti merkitsisi hyviä uutisia – raskautta. Minä sen sijaan yritän kaikkeni, että saisin veritipan puristettua itsestäni.

Lääketieteellisten pulmien lisäksi minua vaivaa huono omatunto. Tunnen syyllisyyttä jokaisesta karkista ja keksistä, soimaan itseäni väsymyksestä ja häpeän pessimistisiä ajatuksiani. Entä jos kaikki on vain minusta itsestäni kiinni? Entä jos pitäisi yrittää vielä vähän enemmän? Ehkä tämä kaikki onkin itse aiheutettua? Tai entä jos minussa on PCOS:n lisäksi muutakin vikaa?

Ulkona paistaa aurinko, mutta...

Kuva täältä.

Päätin tänään testata, sillä rintoja on viime päivät aristanut (mikä on minulle todella epätyypillistä). Tiesin, ettei toivoa juurikaan ole, mutta varmuuden vuoksi.

Sitä tutuksi tullutta viivaa tuijottaessa rinnalle laskeutui puristava tunne. Sellainen iso ja ruma otus, joka syö haikaroita. Korppikotka? Hyeena?

Kiertopäivä 75

Minun pitäisi soittaa lääkäriltä resepti kiertojen tasaamiseksi, mutta en ole halunnut. Se tuntuu ensimmäiseltä askeleelta kohti lapsettomuushoitoja, ja sitä ajatusta en ole vielä täysin hyväksynyt.

Nuorempana päätin lapsettomuudesta kertovien lehtiartikkeleiden perusteella, että minähän en mihinkään hoitoihin menisi ja adoptio olisi aivan yhtä pätevä vaihtoehto. Ajattelen yhä positiivisesti adoptiosta, ja tuttavapiirissäni onkin aivan ihania adoptioperheitä. Tällä hetkellä kuitenkin adoptio tuntuu viimeiseltä vaihtoehdolta siinä vaiheessa, kun mitään toivoa biologisesta lapsesta ei ole. En ajattele missään nimessä, että biologinen lapsi olisi adoptoitua parempi, rakkaampi tai omempi. Itse adoptioprosessi vain on rankkuudessaan täysin verrattavissa hedelmöityshoitoihin, ja siihen sitoutuminen vaatii raskaustoiveiden lopullista hylkäämistä. 

Näen myös jollakin tapaa niin, että hedelmöityshoitohin johtava tie on mahdollista kulkea askel kerrallaan. Ensin yhtä lääkettä, sen jälkeen toista. Sitten lääkityksen lisäksi vähän vain avitetaan siittiöitä hedelmöittämishommiin. Ja sen jälkeen ollaankin jo IVF:n tai ICSI:n portteja kolkuttelemassa. Rankimmat hoitomuodot tulevat pikku hiljaa ensin puheisiin ja sitten tekoihin. Ensimmäisellä lääkärikäynnillä ei tarvitse päättää, että kyl me toi koeputkihedelmöitys halutaan. Adoptioprosessiin (vaikka sitä prosessiksi kutsutaankin) tuntuu liittyvän alusta alkaen jo voimakas päätös ja sitoutuminen, siihen ei voi lähteä vaan vähän kokeilemaan.

Palaan vielä tähän hetkeen. Haluaisin saada lapsen niin, että harrastan mieheni kanssa intohimoista ja hellää seksiä silloin, kun se tuntuu oikealta. Haluaisin havahtua yhtenä aamuna siihen, että jokin on vain eri lailla. Sitten tekisin testin ihan vain varmuuden vuoksi, ja olisin ikionnellinen. En halua lapsettomuuden missään vaiheessa muuttuvan krooniseksi tilaksi, osaksi identiteettiä. Haluan olla nainen, jolla ei vain ihan vielä ole lapsia. 

Epäröin siis lääkärille soittamista ja reseptin tilaamista. Pelkään ottaa sen ensimmäisen pillerin, sillä sen myötä pelkään nielaisevani lapsettomuuden.

Avoimuus, häpeä ja vapaus

Olen viime viikkoina puhunut avoimesti tästä raskaustoiveestani. Aiemmin pidin ajatukset tiukasti sisälläni, myös parhaiden ystävieni kanssa. Kysyttäessä perheen perustamisesta henkäisin muka kauhuissani, että ei missään nimessä vielä, ja heitin kömpelön vitsin siitä, kuinka tässä on vielä nuoruutta elettävänä. Pelkäsin paljastaa todellista tilannettani, pelkäsin näyttää heikkoutta. Että "Juu, kyllä tässä raskaus on toiveissa, mutta eipä taida siitä pelkillä toiveilla mitään tulla". Tai että "Olen todennäköisesti hedelmätön kuin Saharan autiomaa, joten kaikki nykylääketieteen keinot tulevat tarpeeseen".

Olin kuitenkin väärässä ja myönnän sen iloisesti. Mitä enemmän olen kaivellut sisintäni ystävien edessä ja paljastanut asioiden todellisen laidan, sitä keveämpi olo minulle on tullut. Päätin, etten halua olla tekemässä lapsettomuudesta tabua, vaan edistää avointa keskustelua. Ymmärrän, että kipeimpiä ajatuksia ei tee mieli jakaa työpaikalla tai puolituttujen kanssa, mutta ainakin lähipiirini saa tästä lähtien olla tilanteen tasalla. Onko mitään yksinäisempää, kuin katsella haaveksien muiden vauvamahoja tai surffailla häpeillen netissä lastentarvikkeita? Ja onko kurjempaa tunnetta kuin läheisilleen valehtelemisen aiheuttama syyllisyys?

Kirjasuosituksia

Olen aika tieto-orientoitunut ihminen, ja Google onkin monesti paras ystäväni. Vaikka netistä tuntuu löytyvän vastaus joka pulmaan, joskus on mukava lukea punnittua ja jäsenneltyä tietoa kirjan muodossa. Yöpöydältäni löytyy kaksi opusta, joiden avulla yritän navigoida kohti raskautta. Mies ja ystävät naureskelevat neuroottisuudelleni, mutta haluan saada mahdollisimman paljon tietoa päätösteni pohjaksi.

Theresa Cheung, Colette Harris: The Ultimate PCOS Handbook

Michael C. Lu: Get Ready to Get Pregnant

Häpesin pitkään PCOS-diagnoosiani ja sen mukanaan tuomia vaivoja. Tunsin itseni rumaksi epänaiseksi, jolle lapsettoman leima on vain piste karmaisevan iin päälle. Olen halunnut selättää näitä mielikuvia ja korvata häpeän faktoilla. Ylempi kirja on auttanut minua hyväksymään, että PCOS on paljon muutakin kuin ultrakuvassa suklaakekseiltä näyttävät munasarjat ja tavallista runsaampi karvoitus – halusin sitä tai en. Olen yrittänyt tuputtaa kirjaa luettavaksi myös miehelleni, mutta hän ei ole vielä tarttunut toimeen. Haluaisin hänen lukevan oikein painettua sanaa tavallista voimakkaammista PMS-oireista, metabolisesta oireyhtymästä ja muista tulevaisuuden möröistä. Niin ja siitä lapsettomuudesta.

Toinen kirja auttaa raskauteen valmistautuvia tulevia äitejä ja isiä tekemään elintavoissaan terveellisiä muutoksia. Kirja opastaa välttelemään haitallisia kemikaaleja, syömään terveellisemmin ja opettelemaan stressinhallintaa. En ole vielä lukenut sitä loppuun, mutta tähän mennessä se on vaikuttanut todella hyödylliseltä. Tutkimustieto tuntuu uskottavalta, ja tällaiselle tiedonjanoiselle lukijalle siinä on tarpeeksi nippelitietoa. Kirjan neuvoja ei ehkä kannata ottaa liian orjallisesti, muuten raskauteen valmistautuminen voi mennä liiallisen perfektionismin puolelle.

Lähtötilanne

Kuten jo aiemmin mainitsin, sain PCOS-diagnoosin viisi vuotta sitten. Samalla kouraani lykättiin pilleriresepti, ja olinkin tyytyväinen yhdistelmäehkäisijä monta vuotta. Mitään erityisen pahoja sivuvaikutuksia ei ollut, mitä nyt pientä pahoinvointia ja kuvotuksen tunnetta aina iltapäivisin. Viime syksynä jouduin ah-niin-ihanaan hiivakierteeseen, mikä oli aivan uusi tuttavuus. Olin alkanut jo pohtia pahoinvointien ja hiivan yhteyttä pillereihin, kun lopullinen stoppi tuli yllättäen. 

Sain kahtena perättäisenä päivänä todella pahat migreenikohtaukset, joihin liittyi ensimmäistä kertaa yli 10 vuoteen myös näköhäiriöitä. Tiesin, että aurallinen migreeni yhdistelmäehkäisyn kanssa lisää aivoinfarktin riskiä, ja makasin vessan lattialla todella peloissani. Mietin mielessäni aivoinfarktin tunnusmerkkejä ja puhuin itselleni ääneen osoitteitani ja puhelinnumeroitani varmistaakseni, että tajunnassani ei tapahdu muutoksia. Seuraavana päivänä soitin lääkäriin ja kysyin toimintaohjeita. Pillerit piti lopettaa saman tien, mikä oli tavallaan pelottavaa ja tavallaan helpotus.

En ole ollut kovin sinut PCOS-diagnoosini kanssa, ja pillereiden syöminen oli "parantanut" minut siitä. Tiesin kuitenkin, että oireet palaavat aika pian, ja se pelotti. Toisaalta halusin tietää, millaiseksi hormonitoimintani asettuisi näin aikuisiällä, myös raskaaksituloa silmälläpitäen. Muutama ensimmäinen kierto meni aika hyvin, sellaisina 40-50 päivän pituisina. Nyt on kuitenkin menossa kiertopäivä 60, eikä loppua näy. Joka päivä viimeisen viikon aikana on tuntunut jomotusta, mutta mitään ei ole tapahtunut. 

Joulukuussa gynekologi ultrasi munasarjani ja oikeassa oli silloin joitakin elonmerkkejä. Hän kuitenkin varoitti pitkistä kierroista, ja sanoi määräävänsä Terolutit, mikäli kiertoni pitenisi yli kahteen kuukauteen. Silloin en uskonut pelottelua, olihan kaikki mennyt niin helposti pillereiden lopettamisen jälkeen. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Toivo itsestään parantuvasta PCOS:sta alkaa hiipua. Olin kovasti toivonut, että raskaus voisi alkaa luomukonstein, ja Terolut-resepti tässä vaiheessa ei ainakaan nosta toiveita. 

Olimme päättäneet, että aloitamme raskauden yrittämisen virallisesti syksyllä. Tällä hetkellä elämme huoletonta (?) TJOT-vaihetta, sillä kesäksi mies muuttaa töiden perässä toiselle paikkakunnalle. Parit raskaustestit olen jo ehtinyt tehdä, mukamas voimakkaiden oireiden takia. Vaikka kuluva kierto on pisin tähän mennessä, en kuitenkaan ole testannut. Päätin, että miehen synttäripäivä muutaman viikon päästä on deadline. Jos siihen mennessä ei ole menkkoja kuulunut, testaan varmuuden vuoksi. Olisihan se plussa aika hulppea synttärilahja!

Uusi päivä

Olen 25-vuotias vaimo ja tuleva äiti. Pikkulintu lentää vielä vasta haaveissa, mutta haluan tavata hänet pian. Harmi vain, että ennen sitä on ylitettävä muutama este. Minulla diagnosoitiin viisi vuotta sitten PCOS, ja olen siitä saakka tiennyt sen hankaloittavan lasten saamista. Opiskeluakin olisi jäljellä pari vuotta, mutta en anna sen häiritä.

Päätin joskus teinityttönä, että haluan tulla äidiksi viimeistään 26-vuotiaana. Tässä vaiheessa tarkat aikarajat lähinnä naurattavat, mutta en edelleenkään halua lykätä perheenlisäystä liian pitkälle. Vauvakuumeessa olen ollut kohta neljä vuotta, ja pikku hiljaa elämäntilanne alkaa olla suotuisa haaveiden toteuttamiselle.

Kuljen blogissani matkan kohti äitiyttä, ja se matka alkaa tästä. Valmistaudun raskauteen, etsin tietoa ja käyn läpi ajatuksiani. Toivon, että ajatukseni rohkaisevat ja kannustavat muita samassa tilanteessa olevia.