Avoimuus, häpeä ja vapaus

Olen viime viikkoina puhunut avoimesti tästä raskaustoiveestani. Aiemmin pidin ajatukset tiukasti sisälläni, myös parhaiden ystävieni kanssa. Kysyttäessä perheen perustamisesta henkäisin muka kauhuissani, että ei missään nimessä vielä, ja heitin kömpelön vitsin siitä, kuinka tässä on vielä nuoruutta elettävänä. Pelkäsin paljastaa todellista tilannettani, pelkäsin näyttää heikkoutta. Että "Juu, kyllä tässä raskaus on toiveissa, mutta eipä taida siitä pelkillä toiveilla mitään tulla". Tai että "Olen todennäköisesti hedelmätön kuin Saharan autiomaa, joten kaikki nykylääketieteen keinot tulevat tarpeeseen".

Olin kuitenkin väärässä ja myönnän sen iloisesti. Mitä enemmän olen kaivellut sisintäni ystävien edessä ja paljastanut asioiden todellisen laidan, sitä keveämpi olo minulle on tullut. Päätin, etten halua olla tekemässä lapsettomuudesta tabua, vaan edistää avointa keskustelua. Ymmärrän, että kipeimpiä ajatuksia ei tee mieli jakaa työpaikalla tai puolituttujen kanssa, mutta ainakin lähipiirini saa tästä lähtien olla tilanteen tasalla. Onko mitään yksinäisempää, kuin katsella haaveksien muiden vauvamahoja tai surffailla häpeillen netissä lastentarvikkeita? Ja onko kurjempaa tunnetta kuin läheisilleen valehtelemisen aiheuttama syyllisyys?