Kuva täältä.
Tänään on kiertopäivä ykkönen, kiitos Terolutin. Sain siis lopulta ylipuhuttua itseni hakemaan lääkkeet apteekista, vaikka epäröinkin pitkään. Loppujen lopuksi taisin tehdä koko Terolutista vähän liian ison mörön. No juu, joillekin se aiheuttaa pahat iho-ongelmat ja juu, ei se luonnollista hormonitoimintaa voita. Mutta keinotekoinenkin hormonitoiminta kuulostaa tyhjää paremmalta. Ja luojan kiitos, ihokin on entisellään (kop kop).
Olen saanut viime aikoina vähän etäisyyttä tähän koko raskauden odotukseen. Mielessäni on kypsynyt avoimempi suhtautuminen monenlaisia erilaisia vanhemmuuden muotoja kohtaan. Aiemmin ajattelin jossakin mieleni perukoilla, että vaikka lapsettomuushoidot, adoptio tai vaikka sijaisperheenä toimiminen voivat joillekin muille olla hieno ja ihan normaali juttu, meille ne merkitsisivät pettymystä ja epäonnistumista. Ajatukseni ovat kuitenkin viime aikoina avautuneet entistä enemmän myös sille mahdollisuudelle, että luomukonstit eivät välttämättä tuotakaan tulosta. Ja se ei tunnu enää niin pahalta. Lopullinen päämäärä ei olekaan hedelmöityksen, raskauden, synnytyksen ja lopulta äitiyden suorittaminen tiettyjen ennaltamäärättyjen kriteerien mukaan, vaan vanhemmuus ylipäänsä.
Haluan lapsia ja haluan kokea vanhemmuuden. Haluan rakastaa, antaa itsestäni ja nähdä elämän uudessa valossa. Haluan särkeä sydämeni ja olla huolesta kippuralla. Haluan olla äiti. Sen saavuttamiseksi on kuitenkin monia erilaisia reittejä, joista (luonnonmukaisesti alkunsa saava) raskaus on vain yksi.
Äitiys – näin uskon – ei ole kohdusta tai munasarjoista kiinni, vaan sydämestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti