Kuva täältä.
Kuulin tänään ystävältäni iloisia parisuhdeuutisia: vuoden mittainen etäsuhde päättyy vihdoin, kun ystäväni mies sai töitä tämän kotikaupungista. Normaali ihminen ilahtuisi hyvistä uutisista, mutta minä tietystikään en. Hävettää tunnustaa, mutta hienot uutiset kuullessani naamani venähti ja sain itseni kiinni toivomasta, että ehkä se ei sittenkään onnistuisi.
Miten minusta tuli näin häijy tyyppi? En nimittäin vielä vuosi sitten ollut yhtään tällainen.
Viime talvi ja kevät ovat kalvaneet minua salakavalasti. Opintoni sujuivat ja parisuhdekin kukoisti, mutta viimeisten yhdeksän kuukauden aikana olen vähitellen laskeutunut toiveikkaasta lapsenkaipuusta harmaaseen epätietoisuuteen. Ulkopuolisen on ehkä vaikea ymmärtää tätä, sillä "normaalillakin" parilla saattaa helposti mennä vuosi raskautta yrittäessä.
Vajaan vuoden aikana elämääni ovat astuneet ikävät kolotukset, nipistykset ja kivut. Hormonitoimintani on päin seiniä ja mielialat heittelehtivät joka suuntaan. Painoa on tullut kolmisen kiloa, vaikea sanoa mikä siitä on turvotusta ja mikä rasvaa. Aiemmin ylimääräinen paino kertyi reisiin ja pakaroihin, nyt olen saanut ottaa käyttöön muodikkaan vyölaukun. Myös karvankasvu on kiihtynyt ja hiukseni rasvoittuvat aiempaa nopeammin.
Samalla, kun olen taistellut näitä ikäviä oireita vastaan (kärsien poikkeuksetta tappion), olen hitaasti luopunut ajatuksesta "ehkä meillä on ensi xxkuussa vauva". Tiedän, että toivo ei suinkaan ole menetetty, mutta olen luopunut aktiivisesta haaveilusta. En laske enää kuukausia, vaan olen siirtänyt lapsihaaveeni realisoitumaan "sitten joskus". Ehkä luomuraskauden, hedelmöityshoitojen tai adoptiojonon kautta. Kuka tietää.
Kaikki tämä on ollut aika iso pala nieltäväksi. Havahduin väsymykseeni ja välinpitämättömyyteeni tänä aamuna, kun söin aamiaiseksi yhden pehmenneen omenan ja kourallisen chilipähkinöitä. En jaksa pitää huolta itsestäni, enkä koe olevani kaunis tai viehättävä. Jos ulkoinen kauneus on ollut katoamaan päin, samoin on sisäisen kauneuden laita. Huomaan hautovani katkeria ajatuksia entistä useammin ja ärsyyntyväni ystävilleni.
Tiedän, etten voi jatkaa näin. Tavalla tai toisella minun täytyy alkaa taas arvostaa itseäni ja herätä välittämään asioista. Mutta mistä edes osaan aloittaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti