Elämää plussan jälkeen

Olen nyt viikon verran ehtinyt sulatella noita kahta viivaa testissä. Ja täytyy sanoa, että aikamoista vuoristorataa tämä on ollut. Olen kertonut alkaneesta raskaudesta muutamalle parhaalle ystävälleni sillä ajatuksella, että voisin jakaa heidän kanssaan myös mahdollisen keskenmenon. 

Ensimmäisten valtavan iloisten päivien jälkeen olen taistellut jatkuvaa pelkoa ja epävarmuutta vastaan. En tiedä edes millä viikoilla mennään, ne voivat laskelmieni mukaan olla tällä hetkellä mitä vain seitsemännen ja yhdeksännen viikon väliltä. Keskenmenon, tuulimunan ja kohdunulkoisen raskauden lisäksi olen kehitellyt huolta aivan absurdeista jutuista, kuten mahdollisen lapseni mahdollisista teini-iän huumekokeiluista. Olen kaiken pelon keskellä saanut lohtua uskostani Jumalaan, mikä on minulle yksi elämän tärkeimmistä kantavista voimista. 


Tämän viikon aikana olen myös muodostanut suhteen vatsassani kelluvaan pieneen olentoon. Silittelen usein vatsaani ja yritän lähettää sinne rakkautta ja hyviä ajatuksia. Hyräilen myös mielessäni paljon lastenlauluja. Samaan aikaan kuin pelottaa kiintyä johonkin niin epävarmaan, koen sen ainoaksi vaihtoehdoksi. Vaikka pieni pampula olisi vatsassani vain lyhyen hetken, haluan niiden hetkien olevan sitäkin enemmän rakkaudella kuorrutettuja. Jos en voi olla pienelle rakkaalleni äiti kuin hetken verran, aion vaalia häntä sitäkin enemmän rukouksissani ja ajatuksissani.

Oireiden suhteen olen päässyt aika vähällä. Pahoinvointi on ollut selätettävissä tiheällä syömisellä ja pienillä aterioilla, eikä väsymyskään ole estänyt minua selviämästä päivän askareista. Vatsani on varsinkin iltaa kohden aika turvoksissa, samoin rinnat ovat pinkeät ja kipeät. Nännien ympärykset ovat hieman tummuneet ja verisuonet ovat tulleet paremmin näkyviin. Pissahädän tunne on useammin kuin tavallisesti, vaikka rakko ei olisikaan täynnä. Olen myös aiempaa tunteikkaammalla päällä, itken kaikista omaan pieneen beibiläiseen liittyvistä ajatuksista.

Koska raskausviikoista on tässä vaiheessa selkeä epäselvyys, sain neuvolan kautta ajan ultraan ensi tiistaille. Silloin ainakin selviää, mitä kohdussani on tai ei ole. Tuleva ultra on jatkuvasti mielessäni, heräsin viime yönäkin valvomaan ja pohtimaan sitä. Eniten surettaa ajatus siitä, kuinka kovasti mieheni pettyisi, jos kaikki ei olisikaan hyvin. Tiedän kuinka kovasti hän haluaa tulla isäksi ja kuinka urheasti hän pidättelisi suruaan ja lohduttaisi minua. Haluaisin vain niin kovasti nähdä oman rakkaani niin onnellisena!

P.S. En yleensä tykkää tuoda uskoani kauhean voimakkaasti esille, mutta se on ollut todella vahvasti läsnä elämässäni viime aikoina. Siksi halusin mainita sen myös täällä blogin puolella. Siltä varalta, että joku toinen saisi tästä myös lohtua, kirjoitan tähän loppuun vielä raamatunkohdan, joka on koskettanut minua pahimman pelon hetkillä.

Psalmi 139: 15–16
"Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut."