Samalla päätin, että enää en edes yritä ottaa etäisyyttä raskauteeni. Jos joku menee pieleen, se sattuu aivan varmasti, vaikka kuinka yrittäisin suojella itseäni surulta. Olen uskaltanut varovaisesti ajatella raskautta eteenpäin, vaikka sisälläni kasvava ihmisen alku tuntuu edelleen epätodelliselta.
Raskausoireet ovat olleet aika vähäisiä, mitä nyt tiheämpiä vessakäyntejä ja ajoittaista kuvotusta. Rinnat ovat olleet tosi kipeät, mutta nyt se alkaa vähitellen helpottaa. Vatsa on edelleen turvoksissa, ja farkut puristavat iltapäivisin.
Olen miettinyt tätä blogikirjoittamista, sillä tavallaan tunnen syyllisyyttä näistä raskauspostauksista. Miksi meillä tärppäsi puolessa vuodessa, kun monet ovat odottaneet plussaa niin paljon kauemmin? En halua pahoittaa kenenkään mieltä enkä varsinkaan hihkua ja huutaa tätä asiaa kenenkään kasvojen eteen. Tunnen edelleen yhteenkuuluvuutta tahtomattaan lapsettomien kanssa, en ole unohtanut niitä ajatuksia ja sitä surua.
Seuraava ultra on parin viikon päästä, se tuntuu iäisyydeltä. Toivon sydämeni pohjasta, että kaikki on hyvin.
Rauhallista ja toiveikasta uutta viikkoa kaikille!
Birdie 10+3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti