Sinulla on rakkaani kiviä sydämelläsi

Kuva täältä.

Olen viime viikkoina yrittänyt opetella elämään vähän huolettomammin. Juonut lasin viiniä, syönyt liikaa hiilareita, suunnannut nenän kohti aurinkoa ja yrittänyt jättää kaikki taakat taakseni. Onnistun siinä aina hetken kerrallaan, kunnes taika taas särkyy. Yritän olla läsnä tässä hetkessä, ajattelematta mitään muuta kuin kuluvan hetken asioita.

Jos en yritä tietoisesti hypätä kohti keveämpää oloa, tunnen kantavani ylimääräistä kivikuormaa sydämeni päällä. Lähipiirin vauvauutiset, ystävän puolihuolimaton kommentti tai vaikka silmiini osuva uutinen saavat mustat kivet kalisemaan entistä painavampina. Ja kuitenkin tiedän, että parasta minun itseni, läheisteni ja tulevan lapsenikin kannalta olisi, jos lakkaisin kokonaan yrittämästä. Jos vain antaisin elämän viedä kohti yhä upeampia ja upeampia kokemuksia, ja lopettaisin epätoivoisen räpikoimisen virrassa.

Kuinka vaikeaa se onkaan! Olen kuitenkin päättänyt oppia entistä paremmaksi hetkeen heittäytyjäksi, sillä en halua elää näin ikuisesti. Entä jos meille ei koskaan tulisikaan lasta? Tai odotettu pienokainen tulisi perheeseemme kymmenen vuoden päästä? Eläisinkö parasta nuoruuttani seuraavat kymmenen tai viisitoista vuotta kivikuorma sydämelläni, vain puoliksi läsnä omassa elämässäni? En ikinä. Kävi siis näissä haaveissani kuinka hyvänsä, olen joitakin asioita velkaa itselleni.

Haluan nauttia elämän pienistä iloista ja voitoista. Haluan olla kiitollinen hyvästä perheestä, upeasta puolisosta, terveydestä ja ennen kaikkea itse elämästä. Minä sain etuoikeuden syntyä tähän maailmaan ja elää elämääni, se kaikki on lahja. Yritän opetella ottamaan sen lahjan vastaan joka aamu kiitollisin mielin.

Kiitos, kun sain herätä tähän aamuun, joka on uusia mahdollisuuksia täynnä. Kiitos, kun saan olla tässä.